Tervetuloa!

Klikkasit juuri itsesi kirjoittaja, kirjastonhoitaja Mervi Heikkilän blogiin, jossa kerrotaan elämästä eri rotuisten lampaiden ja maatiaiskanojen kanssa sekä vaihtelevasti muistakin tärkeitä asioista, kuten huovutuksesta ja lankojen kasvivärjäyksestä.



lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kesäyössä, osa 2

Ennen nukkumaanmenoa katselin ulos tyttären huoneen ikkunasta. Kesäyö, niin kaunis ja levollinen. Ruohonleikkuri nukkuu. Pihatakka nukkuu. Kukaan ei keinu. Kukot nukkuvat. Kalkkunat nukkuvat...

Hetkinen! Mikä valkoinen nököttää kukkojen tarhan päällä?
Eräs ilmojen valtias, neiti kalkkuna, oli koetellut siipiensä kantavuutta ja päätynyt kukkotarhan katolle. Minne seuraavaksi? Kanalan katolle? Talon katolle? Muut kalkut katselivat lajitoveriaan kateellisina - paitsi fiksuimmat, jotka tyytyivät kohtaloonsa ja nukkuivat. Minua moinen uhkarohkeus ja ilmojen sankaruus hiukan huolestutti. Entäs jos kalkkuna sotkeutuu kukkotarhan kattoverkkoon, eikä pääse enää ikinä takaisin maan kamaralle?
Oman makuuhuoneen ikkunasta sentään näkyi rauhoittava peltonäköala. Ohrapelto tuoksui jo väkevästi kuin elokuussa ja puiden vihreä oli murtunut sinisen sävyihin.
Aamulla selvisi, että neiti lentokalkkuna oli päässyt turvallisesti takaisin maan kamaralle korkealta yöpuustaan. Mutta mitähän ensi yönä tapahtuu?

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Sanojen mahti

Suljin juuri Frances Hardingen Kärpästyttö-kirjan kannet. Se oli yksi tämän kesän täyteläisimpiä lukuelämyksiä. Kirja on julkaistu jo 2005 ja suomennettukin tuoreeltaan 2006. Sen koomin palkitulta englantilaiselta fantasiakirjailijalta ei kuitenkaan ole suomennettu mitään. Harmi.
Kärpästyttö
Kärpästytön tarinassa orpo, 12-vuotias Musca Mye pakenee maalaiskylästä Mandelionin kaupunkiin yhdessä kiukkuisen hanhen ja ylipainoisen huijarin Eponymius Clentin kanssa. Teoksen fantasiamaailma on hiukan absurdi, mutta siinä on myös pelottavaa tuttuutta. Maassa ei ole hallitsijaa, vaan kolme vahvaa kiltaa pitää valtaa hyppysissään. On toki perustettu neuvosto, jonka pitäisi päättää, kuka todellinen hallitsija on. Päätöstä vain ei kuulu. Valtapelissä on mukana myös uskonto: On sallittua palvoa vanhoja jumalia, lemmittyjä, mutta ateismi ja fanaattinen uskonsuuntaus nimeltä linnustus on ankarasti kielletty, samoin kuin muut uskonnolliset suuntaukset ja ajatukset. Vallitsee myös sensuuri - vain kirjantekijäin killan leimalla varustetut kirjoitukset ovat sallittuja, muut ovat harhaoppisia. Uskonnollisen kiihkoilun, valtapelin ja suvaitsemattomuuden keskellä joku tietenkin perustaa laittoman kirjapainon...
Tässä mielipuolisessa maailmassa nuoren päähenkilön täytyy vain selviytyä. Onneksi hän on harvinaisen älykäs ja sanavalmis tyttö, joka rakastaa kirjallisuutta, seikkailuja ja lopulta löytää oman tiensä ja totuutensa ajattelemalla ihan itse.
Teoksen kieli on rikasta ja aistimusvoimaista. Populaarille fantasialle tyypillinen musta-valkoinen hyvä-paha -asetelma puuttuu täysin, mutta nokkelat juonenkäänteet pitävät lukijan pihdeissään, jahka hän pääsee sisälle teoksen maailmaan.
Päähenkilön nuoren iän ei kannata antaa hämätä. Kärpästyttö on erinomaisen maukas lukuateria kaikille noin 12 vuotta vanhemmille kirjallisuuden ystäville. Ja se on pelottavan ajankohtainenkin:
" Minä tyydyn olemaan vihattu ja verinen ja vähemmistössä. Sillä tässä sairastuneessa maailmassa on parempi uskoa johonkin liian kiihkeästi kuin olla uskomatta mihinkään." sanoo uskonkiihkoilija Muscalle, joka onneksi ei suostu moista valhetta uskomaan.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Kesäyössä

Helleyöt ovat levottomia. Jos pitää ikkunaa kiinni, on liian kuuma nukkua. Jos pitää ikkunaa auki, sisälle tulee kärpäsiä ja kukot herättävät kiekumisellaan noin kello kolme aamulla. Väkisinkin siis tulee heräiltyä yöllä, joko kärpäsiin, kuumuuteen, kukkoihin tai sitten ukkonen paukkuu ja räiskyy.
Eilen illalla myöhään kävelin pihassa saunan jälkeen - ja mitä sainkaan nähdä. Kalkkunat olivat löytäneet uuden terassin tarhastaan. Pari kuukautta kestikin, ennen kuin nämä älyn jättiläiset ymmärsivät, miten helposti koirankopin katolle pääsee.
Tässä uljaat ilmojen valtiaat vielä tähyilevät, minne sitten lennettäisiin. Yöllä huomasin, että yksi nokkela istui pihatakan edessä penkillä ja odotti muuta jengiä grillaamaan. Ryhdyin tylsäksi ilonpilaajaksi ja kävin sulkemassa koko parven katolliseen tarhaan. Toivottavasti lentohalut pian katoavat.
Lampaita hiukan kiinnostivat kalkkujen puuhat. "Hmm. jos siis hyppäisi ja vähän räpyttelisi, pääsisikö sillä tavalla lammasverkonkin yli?"
"Äh, ei viitsi vaivautua. Täällä on niin hyvä pujotarjoilu!"

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Että semmoinen työpaja

Tänään Tuulilaaksossa kaivettiin naftaliinista vanhat akryylimaalit ja pystytettiin työhuoneeseen kylttipaja. Olen suunnitellut jo pitkään kivistä numerokylttiä, jossa olisi kukon kuva. Kivistä kylttimateriaalia eli liuskekiveä on yllin kyllin, sillä mieheni kotona on kivilouhos.
Työpajan puuhakkaassa ilmapiirissä syntyi numerokyltin lisäksi pari muutakin kylttikokeilua, mutta kuvista kyllä näkee, ettei sivellin ole hetkeen ollut kädessä.

Tämä sopisi ulko-oveen. Jos sen saisi jotenkin kiinni.
Lampaat näyttävät juuri pesukoneesta vedetyiltä, mutta ei niistä likaisenruskeitakaan viitsinyt tehdä.
Laiska kylttimaakari ei viitsinyt tarkistaa kukon anatomisia yksityiskohtia kunnolla. Mutta jos sovitaan, että tämä kummallisen värisen kukko on naivistinen?

Kyltit on maalattu ihan tavallisilla taiteilijan akryylimaaleilla pohjustamattomalle liuskekivelle ja päälle on vedetty spray-lakka. Olen useita vuosia sitten tehnyt tällä tekniikalla flamingoja anopin kylpyhuoneeseen ja sitkeästi linnut seistä töröttävät pitkillä, honteloilla koivillaan liuskekiviseinässä edelleen.

Omia kylttejäni en aio muurata kiinni mihinkään. Ajattelin porauttaa niihin reijät ja hitsauttaa numerokylttiin jalan. Sitten kun näihin kyltteihin kyllästyy, ne voi irrottaa ja nakata maahan kuvapuoli alaspäin. Siinäpä sitten on madoille kattofreskot ja ihmisille puutarhapolku.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Lammaselämää, osa 2

Tuulilaaksossa on nyt eletty muutama päivä lampaallisten elämää. Tähän asti kaikki on sujunut hyvin. Lampaat ovat pysyneet haassa, eivät näy säikkyvän juuri mitään ja osaavat väistää sadetta katokseen. Ne eivät huutele turhia, mutta osaavat tulla aamuisin pyydettäessä tarkistamaan, olisiko emännällä herkkuja. Pieni väkirehuannos (herne-kaura-vehnä) katoaa nopeasti parempiin suihin ja lisäksi laitumella on nuolukivi sekä tietenkin vesiastia. Tänään haen vielä Lammas-Hertta kivennäistä, joten lampaille mieluinen kesäruokapöytä lienee lähes täydellinen.

Aiemmin kirjoitin lampaiden haan ja etenkin portin tekemisestä. Jostain syystä halusin laitumelle hyvän portin. Siispä ei auttanut muu, kuin ottaa vasara käteen ja ryhtyä irrottamaan nauloja vanhoista kierrätyslaudoista. Muutkin porttivärkit löytyivät omasta takaa. Ainoastaan saranat porttiin hain kaupasta. Kuvassa vasemmalla pylvään takana pilkottaa valkoinen nuolukivi, oikealla pylvään takana sininen vesiastia.
Muutama päivä sitten nikkaroin myös kalkkunoiden aitaukseen pienen portin. Se ei ole kovin hieno, mutta helpottaa kalkkujen hoitoa.
Miksikähän porttien tekeminen tuntuu nyt niin tärkeältä? Onko se epätoivoinen yritys saada jotain järjestystä kaaokseen? Toive jonkin uuden portin tai oven löytymisestä?

Tässä Tereza ja Venus ovat matkalla ihmettelemään, mitä uusi emäntä tekee keskellä laidunta mustan, pienen laatikon kanssa.

Valitettavasti lähikuva Venuksesta ei onnistunut lainkaan hyvin. Tyttö on vielä hiukan ujo ja piilottelee mieluusti Terezan selän takana. Uteliasuutta löytyy kuitenkin ja ajan myötä neiti varmasti antautuu sekä kuvattavaksi että rapsuteltavaksi mielellään.
Lampaidenhoidon lisäksi on Tuulilaaksossa kirjoittaminen sujunut viime aikoina melko hyvin. Tänään lähtee postia kustantajalle ja toivottavasti ensi vuonna on kädessä jotain konkreettista, kuten esimerkiksi uusi lastenrunokokoelma. Kanoista ja lampaista ei ole kysymys, mutta aihe liittyy eläimiin. 

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Lammaselämää

He ovat täällä. Perjantaina matkasi Leivonmäen Röykkälän lampolasta hevoskopin kyydissä kolme uutta asukasta Tuulilaaksoon. Tereza on yksivuotias rygja-neitonen. Hän on väriltään valkoinen ja ikänsä puolesta ilman muuta pienen laumamme johtaja.
Tässä Tereza nautiskelee laitumen antimista. Huomaattehan kuninkaallisen kyömyn nenän!
Bruno-poika taas on vasta noin 3,5 kuukautta vanha, joten hänen ei auta uhitella Terezalle. Brunon äiti on musta ja hän on rygjalle harvinaisesti kolmosvuonueesta, joten toivottavasti hän periyttää sekä mustaa geeniä että hyvää sikiävyyttä. Toistaiseksi Brunon ei kuitenkaan tarvitse tietää tuon taivaallista periyttämisasioista, vaan hän voi keskittyä märehtimiseen sadekatoksessa.
 Tässä kuvassa Bruno ja Tereza ahkeroivat sorvin ääressä, eli kesyttävät pikku peltomme viidakkoa. Valitettavasti porukan kaunotar, musta Venus-uuhikaritsa näytti kuvissa vain takapuoltaan, joten hänen sijastaan esille pääsee Alma. Alma ei tosin taida kuulua pellon pujokasvustoa harventavaan jengiin, vaan johonkin ihan muuhun porukkaan.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Kirjallista elämää

Jossain tanskalaisen maajussin leikkimisen ja Oi ihana toukokuu -touhotuksen välillä olen ehtinyt lukemaan kirjojakin tänä kesänä. Ilkkaan on valmistumassa arvostelupaketti, jossa ollaan matkalla. Siihen sain mahtumaan vasta lukemaan opetteleville tarkoitettuja kirjoja, kuten Baggen Maailmalla, Venhon Otto loikkaa ojan yli ja Marttisen Lemmikkien lentomatka. Vähän isommille matkaajille puolestaan sopivat Ahon Urpukas ja Kohosen Kumisevan kiven arvoitus. Ja arvata saattaa että matkoja tehdään moneen paikkaan, niin fantasiamaailmoihin, esihistoriaan kuin Helsinkiin ja ulkosaaristoonkin.

Muista tänä kesänä nautituista lasten- ja nuortenkirjoista on pakko mainita Mulliganin Roskaa. Siinä olivat läsnä toveruus, äärimmäinen köyhyys, seikkailu ja myös ilo. Kirjasta on tekeillä elokuva. 
Funken uusin suomennos on nimeltään Reckless, kiveen kadonnut. Tähän oli hitusen pettynyt, mutta olen varma, että toiminallisen fantasian ystävät pitävät Indiana Jones -tyyppisestä sankarista ja synkeästä Grimmin satujen fantasiamaailmasta.



Sokerina pohjalla mainittakoon ei kovin  uusi, eikä edes nuortenkirja, vaan aikuiseen makuun sopiva  Maguire: Noita, Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot. Tätä romaania on pidetty pahuuden analyysinä, mutta eipä sympaattisesta, vihreäihoisesta, anteeksiantoa janoavasta noidasta millään saa kovin pahaa. "Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista", kirjoitti runoilija. Niin, mitä se pahuus sitten on?

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Lammashaka 1.

Vähän päivässä, paljon viikossa. Tänä aamuna rautakanki ja leka pitivät minulle seuraa kun askaroin lammasaitauksen parissa.
Onneksi lammashaka on lähellä taloamme, joten lampaiden karkureissut pitäisi havaittaman helposti.
Vaikkei laitumella vielä ole lampaita, siellä on muuta elämää:
Kuten kukkia ja hyönteisiä. Ja vähän lisää kukkia, joita rikkaruohoiksikin kutsutaan.
Mutta onneksi pihassa kukkii taas uusi ruusu: neilikkaruusu:
Tänään olen lammashakahikoilun lisäksi ollut seiväsheinätalkoissa. Ehkä ystäväni Kirsi bloggaa aiheesta Tallipäiväkirjassaan.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Vanhan kirjallisuuden päivillä

Sastamala kuuluu jo minun ja tyttäreni kesäperinteisiin. Vanhan kirjallisuuden päiville on päästävä, muuten kesä ei ole kesä. Tänä vuonna lähdimme matkaan koko perheen voimin.

Sää oli helteinen ja hautova. Osasin siis odottaa, että Sylvään sokkeloinen koulu on kaikkea muuta kuin raikkaan viileä - niin kuin aina. Sitkeästi kiersimme kuitenkin osastoja ja teimme löytöjä. Minun oli ihan pakko saada Eino Leino -seuran tulitikkuja. Tottahan sivistyneessä perheessä lämmityskattila ja puugrilli sytytetään tulitikuilla, joiden rasiassa on runomestarin kuva! Tarjolla olisi ollut myös tiskirättejä, joihin oli painettu runoja. Mieli teki, mutta hillittin itteni. Sen sijaan kassiini sujahtivat Markku Tantun kuvista ja teksteistä tehdyt kirjanmerkit. Kirjanmerkkejähän ei koskaan voi olla liikaa. Myös yksi jättimäinen Koiramäki-postikortti tarttui käteen.

Kirjalöytöjä en koululla tehnyt, sillä kuumuus alkoi käydä tukahduttavaksi ja oli päästävä ulos. Mieheni sen sijaan löysi mm. kalastusaiheinen eräkirjan ja oli ostoksiinsa tyytyväinen. Dekkareihin keskittyvää ohjelmaa emme tällä kertaa ehtineet kuunnella. Yleensä olemme istuneet lasten ohjelmasalissa useammankin tunnin, mutta neiti 10-veen makua lasten ohjelma ei enää viehättänyt.

Sen sijaan Sastamalan retkeemme kuului pakollisena kohteena edelleen Herra Hakkaraisen talo. Lukemattomat kerrat olen istunut avaruusmaailman pehmeällä patjalla ja odotellut, että avaruusraketissa viihtyvä pieni astronautti vihdoin palaisi maan pinnalle. Aina se on palannut. Tällä kertaa Hakkaraisen talon syövereihin meni tyttären kanssa mies, joten minä saatoin penkoa rauhassa Tyrvään kirjakaupan Kirjakellaria.
Jos en Sylvään koululla sortunut kirjoihin, niin täydellisen repsahduksen koin Kirjakellarissa. Fantasiakirjahyllystä löytyi sekä lukemattomia kirjoja, että sellaisia, jotka on ihan pakko omistaa, vaikka ne on jo luettukin, esimerkiksi Ursula Le Guinin Lavinia.

Kirjan museo Pukstaavi jäi minulta varsin ohuen tutustumisen varaan. Alakerta oli näyttävä, mutta yläkertaan en ehtinyt. Vahinko täytyy ottaa takaisin ensi kesänä.

Sastamalassa jaksaa, kun syö. Me käymme joka vuosi ravintola Pukinsarvessa katsomassa, vieläkö pukin pää vahtii silmä tarkkana salaattipöytää. Siellähän se oli edelleen.

Vanhan kirjallisuuden päivissä parasta on tunnelma. Yhteen on kokoontunut paljon eri-ikäisiä ihmisiä, joilla on yhteinen intohimo, kirjat. Järjestelyt toimivat, mutta rahastuksen makua ei silti tule. Sylvään koulukin on paikkana hauska, kuumuudesta ja tungoksesta huolimatta. - Mutta ensi kesänä kyllä kierrän antikvariaattien pöydät tarkemmin, minultahan puuttuu vaikka mitä vanhoja lastenrunokirjoja.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Pieniä iloja

Nelli-kana hautoi taas maailmaan lisää maatiaiskanoja. Neljästä pirteästä untuvikosta kolme on vaaleaa ja yksi ruskeankirjava, kuin pieni teerenpoika. Ei ole tarkoitus talvea vasten lisätä parvea kovin, joten en antanut Nellin hautoa kovin montaa munaa.

Sekä tyrnäväläiset maatiaisnuorikot että risteytysnuorikot aloittelevat munintaansa. Töyhtöpäisiltä risteytyksiltä tulee vaalean turkoosin värisiä munia ja tyrnäväläiset pyöräyttelevät jo nyt aika isoja, melkein valkoisia munia. Vaikka neljä maatiaiskanaa kukkoineen lähti kesähoitoon Nurmoon, ei munakenno tiskipöydällä siis näytä tyhjältä.

Ahkeroimme eilen uuden talvikanalan kimpussa. Lampaat valtaavat syksyllä vanhan kanalan, joten kanoille piti saada talvikoti takapihalla olevaan siirtomökkiin. Hieno ja tilava tuli, pakko vähän kehua. Toivottavasti uusi koti on myös helpompi pitää talvella lämpimänä kuin vanha. Samassa rakennuksessa on tilaa myös rehusäkeille, tuuletus kunnossa ja sähköpistorasioita riittävästi.

Alkuloman hulinan jälkeen on kanakon pääkin alkanut rauhoittua. Ajatukset ovat kääntyneet pikkuhiljaa kesken olevien tekstien puoleen ja kirjoitusvire on löytymässä. Tekijäänsä odottavat sekä lehtiartikkelit, arvostelut että jokunen kaunokirjallinen viritelmäkin.

Ihan pikkuruinen ilo on myös se, että valamonruusu kukki tänä vuonna hienosti. Turun Luostarinmäellä ihastuin pienten tupien pihoissa rehottavaan ruusuun ja sellainen piti saada myös Tuulilaaksoon.