Tervetuloa!

Klikkasit juuri itsesi kirjoittaja, kirjastonhoitaja Mervi Heikkilän blogiin, jossa kerrotaan elämästä eri rotuisten lampaiden ja maatiaiskanojen kanssa sekä vaihtelevasti muistakin tärkeitä asioista, kuten huovutuksesta ja lankojen kasvivärjäyksestä.



sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Laiska päivä

Kanailevan kirjoittajan on viime päivinä ollut vaikeaa istua tietokoneen äärellä. Pihalla kaikki kasvaa, kiekuu, surisee, naukuu ja tuoksuu - ja kutsuu kanakkoa puuhastelemaan. Tosin juuri tänään on tuntunut siltä, ettei huvita tehdä paljon mitään. Kaiken tarkoitus on hiukan hukassa ja tuntuu että työ ei millään tekemällä lopu. Ja työlläkö se ihmisarvo sitten mitataan? Harmittaako minua kuolinvuoteella, ettei tullut tehokkaammin siivottua pihaa? Milloin on aika nauttia elämästä?
Olenkin lähinnä istunut auringossa kaakaomuki kädessä ja kuvitellut miten kesakoita pulpahtelee poskiin. Tosin olohuoneessa piippaava hautomakone on kyllä hiukan haitannut kanakon laiskaa päivää. Kahdeksan tipua on kannettu kassissa sievästi sylissä pitäen kanalaan ja onhan niitä täytynyt syömäänkin opettaa. Tipukassissa muuten lukee "Kestävät eväät kirjastosta". Vielä koneesta ainakin muutama siivekäs tähän maailmaan putkahtaa, reikiä on munissa ja äitiä kutsutaan vienolla äänellä.
No, ehkä huomenna taas on ahkera päivä ja siivous pihamaalla jatkuu. Ehkä huomenna saan jopa kasvihuoneen pystytettyä ja loputkin kuvituskuvat piirrettyä. Ehkä huomenna elämän tarkoitus taas kirkastuu ja pikku puuhat tuntuvat tärkeiltä. Sitä odotellessa aion heittäytyä überlaiskaksi ja katsoa koko illan videoita.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kypsyttelyä

Meneillään on tekstin, tällä kertaa varhaisnuorille suunnatun kertomuskokoelman, hiomisvaihe. Pallottelemme tekstejä toisen kirjoittajan kanssa sähköpostilla, annamme palautetta toistemme teksteistä ja mietimme yhdessä kertomusten järjestystä. Vaikka homma on pääasiassa sanamuotojen valintaa, rakenteen pähkäilyä ja muuta kovin tylsältä kuulostavaa, vielä tässäkin vaiheessa syntyy uusia oivalluksia. Oivallukset voivat syntyä koneen ääressä puurtaessa, mutta usein ne syntyvät jossain ihan muualla ja melko lailla alitajunnan työn tuloksena. Ideoita putkahtelee usein työmatkalla, lenkillä tai vaikka pihaa haravoidessa. Vaikka homma vaikuttaa nyt etenevän hitaasti ja laiskasti, sen ehkä pitääkin edetä juuri näin. Jos hosuisin ja hätäilisin, enkä tekisi muuta kuin kirjoittaisin, lopputulos olisi todennäköisesti toisenlainen, hiukan tylsempikin, ehkä.
Kirjoittamisen kannalta myös junamatkat ovat antoisia. Juuri toissapäivänä huomasin, että istun samassa vaunussa Miina-mummon kanssa. Tosin en heti tunnistanut naista Miinaksi, sillä jakkupuvussaan ja täydellisessä kampauksessaan hän aluksi vaikutti teräksenkovalta virkanaiselta. Mutta pian huomasin, että hänen hienot sormuksensa, tapansa pitää silmälaseja ja silmiensä pilke oli ilmiselvää Miinaa. Juuri samalla tavalla Miina pitää silmälaseja nenällään, kun hän lukee vanhoja kummitustarinoita lapsille ison nuotion loimussa, missä käristyvät makkarat tuoksuvat ja lämpö hehkuttaa poskia.
Jotta en paljaisi käsikirjoituksesta enempää, kerron vielä, että tänään olen myös valmistautunut huomiseen kalkkunauntuvikkojen tuloon. Lämpölamppujen virittely, vesiautomaattien täyttäminen ja tuoksuvien purujen pöllyttäminen ovat hauskoja hommia - ja alitajunta saa ihan rauhassa kypsytellä omia tarinoitaan.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

K-haaveita

Päivänä muutama Kanakko kuvitteli, että haluaisi ja ehtisi tehdä elämässään jotain muutakin koolla alkavaa kuin kirjoittamista, kananhoitoa ja kirjastotyötä. Erityisesti Kanakko alkoi haaveilla kustantamisesta. Hän kuvitteli, että kustantajan elämä on villiä, vapaata ja mielenkiintoista. Että kustantaja saa tehdä luovaa työtä taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja päättää itse milloin herää ja milloin lähtee kesken työpäivän lenkille tai syöttämään tipusia.

Onneksi Kanakko kerrankin toimi vastoin pikaista luontoaan ja hillitti ittensä. Sen sijaan, että olisi siitä paikasta rynnännyt perustamaan kustantamoa, Kanakko päätti ottaa asioista selvää. Hän kyseli tutulta kustantamon toimitusjohtajalta lukuvinkkejä. Hän järjesti itsensä parin illan kurssille, jossa innostunut nuori runoilija kertoili pienten (aikuisten)runokustantamojen pyyteettömästä, taiteellisesti korkeatasoisesta työstä. Lisäksi Kanakko vielä tarjoutui tekemään Onnimanni-lehteen artikkelin pienistä kustantajista. Asia onkin yleisesti kiinnostava, sillä pienet kustantamot ovat viime aikoina sekä lisääntyneet että päässeet kirjallisuuspalkintojen ehdokaslistoille, vaikka kirjamyynti kokonaisuudessaan on laskenut ja kilpailu alalla on kovaa.

Mutta kuinka kävi Kanakon, kun hän näin innokkaasti otti asioista selvää? Kesken nuoren runoilijan innostuneen luennon hän alkoi ihmetellä, miksei ollut syöttämässä tipujaan tai viettämässä kotona tyttöjen leffailtaa.  Hänelle muistui mieleen, miten surkea hän on myymään mitään ja miten mukavaa kirjastotyö oikeasti onkaan, työkavereista nyt puhumattakaan.

Ei, Kanakko ei lakkaa haaveilemasta, mutta juuri nyt Kanakko keskittyy siihen, mikä on tässä hetkessä tärkeää. Kanakko ei hätäile eikä hosu, ei ajattele, että pitää olla vaihtoehdot bee ja cee, ei pakkomielteisesti halua koko ajan jotain muuta ja jotain enemmän. Kanakosta tulee parempi ihminen. Näin yleviä ajatuksia Kanakko kirjoitti luennolla muistikirjaansa ja yrittää nyt kovasti kasvaa niiden tasalle. Tai ainakin kasvaa edes vähän.

Artikkeli pienistä kustantajista muuten ilmestyy todennäköisesti seuraavassa Onnimannissa. Siitä tuli lopulta aika mielenkiintoinen. Ja tämänhetkinen tipuluku on 15, kanaluku 10, kukkoluku 6 ja nuorikkoluku 6. Hautomakoneessa on 21 munaa, mutta kone reistailee, joten lukumääriin ei ehkä tule lisäystä lähiaikoina.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Viikon loppu

Viikkoon on mahtunut sekaannuksia, unohduksia, palavereja, hosumista, ideoita, kirjoittamista, tipujen hoitoa, siivousta ja seurustelua kummien kanssa - niin ja kipeytynyttä viisaudenhammastakin on pitänyt potea.
Vaan loppuu se sekavakin viikko. Tosin tänään minun täytyy kirjoittaa työlista huomiselle ja ylihuomiselle, että muistan varmasti kaiken, mitä olen luvannut tai suunnittelut tekeväni.
Olen pitkästä aikaa innostunut kirjoittamaan Onnimanniin artikkelia. Tai siis toistaiseksi olen lähinnä innostunut, kirjoittamaan en ole vielä päässyt. Pitää aloittaa ihan kohta.
Kertomuskokoelma, jota olen kirjoittanut yhdessä erään toisen lanu-kirjailijan kanssa, vaatii sekin osansa huomiosta. Ensimmäinen versio on kirjoitettu, menossa on korjailun, parantelun, muuttelun ja hiomisen vaihe. Toistaiseksi olemme pallotelleet tekstiämme sähköpostilla, saapa nähdä, milloin ehdimme istumaan saman ruudun äärelle yhtä aikaa.
Olen sopinut hakevani muutaman kääpiö-kochin kanasen sekaparveemme huomenna. Sitä varten täytyy tosin ensin rakentaa kanala. Tai ei ihan, onhan se rakennus jo olemassa, mutta sinne pitää tuunata kanatarha. Kääpiö-kochin kanat eli käppärit ovat oikeita himohautojia ja muutenkin suloisia pylleröitä, siksi haluan niitä parveeni.
Viikon toisesta hyvästä uutisesta seuraa se, että saan kaivaa esille vastaostetun, pikkuruisen valopöytäni. Saimme nimittäin allekirjoitettavaksi lastenkirjan kustannussopimuksen. Diiliin kuuluu se, että minä teen lyijykynäkuvitukset kirjaan. Totta kai olisin tyytyväinen, mikäli kaikki kirjani olisivat ammattikuvittajien kuvittamia, mutta joskus on mukavaa tehdä kuvituksia myös itse. Yritän parhaani, vaikka piirtokäsi vähän ruosteessa onkin.
Ja se viikon toinen hyvä uutinen: Pohjanmaan radioon meistä Satupiirin tiimoilta tehty haastattelu tuli ulos myös valtakunnalliselta Ylen kanavalta Päiväntasaaja nimisessä ohjelmassa. En tosin kuullut haastattelua, sillä radioni kieltäytyi löytämästä ko. kanavaa, mutta mukavaa silti. Äänessä olimme minä ja Jussi Matilainen.
Kaiken kaikkiaan elämäni tuntuu juuri nyt (vai yleensä?) olevan täynnä tekemistä ja hosumista. Jopa hiukan liian täynnä.
Ai niin - kyllä minä tiedän, miten viikonloppu kirjoitetaan. Nyt vain on sellainen viikon loppu -olo.